Alkoholiverokapinallisen elämää, osa 15: Uudet vitsaukset

Katsoin netistä, sieltä Wikipediasta, keski-ikäisen määritelmää. Artikkelin mukaan se on

määrittelemätöntä aikaa elämässä, jolloin ihminen ei ole nuori eikä vanha.

Riippuen vähän keneltä kysytään, ajoittuu keski-ikä eri määritelmissä, Wikipedian mukaan, ikävuosille 36-65.

Mahdun tuohon laajaan otantaan minäkin.

Käsitin jossain vaiheessa, että minä, ja vain minä, päätän mitä tälle sivustolle kirjoitetaan. Se oli huvittava tuntemus. Eräänlainen tämä on minun -elämys, jos joku vielä muistaa vanhoja Vintiöt-sketsejä.

Syy miksi mietin keski-ikää on, etten enää ole nuori. En ole vanhakaan. Tai en tunne itseäni noista kummaksikaan. Voinemme olettaa että olen todellakin nyt keski-ikäinen. Ikääntyminen näyttäytynee eri ihmisille eri tavoin. Olen usein yrittänyt käsittää, kuinka erilaisia maailmankuvia, elämänkatsomuksia ja ihmiskäsityksiä meillä ihmisillä on. On mielenkiintoista pohdiskella mistä ne tulevat, miten ne ovat muotoutuneet ja miksi, tai millaisia olisimme, jos olisimme eläneet täysin eri ympäristössä. Jotain lapsellista tässä on samaan aikaan mutta en anna sen häiritä. Tiedättehän ajatuskuvion Entä jos olisinkin kasvanut ja elänyt koko elämäni vaikka Japanissa.

Suhde omaan ruumiiseen herättää erityisen paljon ajatuksia. Nähtävästi jotkut ovat niin sanotusti fyysisiä ihmisiä. Voin olla varma siitä, että itse en ole. Ruumis, tai vitsaillen ruho, on aiheuttanut minulle omasta mielestäni kohtuuttomasti vaivaa jo näin keski-ikään mennessä. Usein olen kironnut tätä koneistoa, jota pidän lähinnä heikkona kantotelineenä jolla kuljetan mieltäni paikasta toiseen. Tähän asti matkailu ja vaikkapa autolla ajaminen onkin onnistunut näin jälkeenpäin ajatellen ihan mukavasti. Paskemminkin olisi voinut mennä.

Kun jossain vaiheessa nuorena  heittäydyin lapsenuskoisen kristinuskon ulkopuolelle, avautui minulle uusi, todellisempi maailma. Oli hienoa huomata, ettei kaiken itseasiassa tarvitse olla täydellistä tai kenenkään, saati jonkun näkymättömän ja olemattoman saunatonttuun verrattavissa olevan hahmon, päätettävissä. Katkeruutta olen, tässäkin asiassa, kokenut lähinnä siitä, että tuo tietynlainen valaistuminen kesti liian kauan. Se taas on johtanut ajattelemaan, olisinko pystynyt muovaamaan itsestäni jo nuorempana "paremman" ihmisen. Paremmalla tarkoitetaan tässä yhteydessä sellaista, mitä itse ajattelen ihmisyyden kauneimmillaan olevan. Se on hankalasti määriteltävissä ja tarkoittaa minulle lähinnä jotain itseeni liittyvää kehityskulkua riippumatta sinänsä muista ihmisistä tai heidän toimistaan. Psykiatri joskus vuosia sitten puhui alisuoriutujasta. Menetetyt mahdollisuudet ne eniten harmittavat.

Olen huomattavasti minusta reaalimaailmassa vallitsevaa yleistä käsitystä myönteisempi ihminen. "Vika on niissä muissa", mutta niinhän ne kaikki sanoo. "Alku vain oli huono" ja "oli vähän vaikeaa". Alku oli varmasti huono, ja varmasti oli vähän vaikeaakin mutta annoin sen vaivata minua liian kauan enkä rehellisesti voi sanoa, olenko vieläkään täysin päästänyt irti lapsuuden ja nuoruusajan aiheuttamasta katkeruudesta. Viha ja muut epämääräiset agressiiviset tunteet ovat vaihtuneet pettymykseksi ja huomaan nykyään enemmän pohtivani menetettyjä mahdollisuuksia, sillä kaipa niitä jokaisella teoriassa on.

Hankalinta on ollut huomata, ettei ole yhtä ihmistä, johon kohdistaa kaikki nämä negatiiviset tunteet. Ne on kohdistettava tiettyyn ympäristöön ja siellä vaikuttaneisiin ihmisiin kokonaisuutena. Nuo ihmiset näyttäytyvä minulle nyt vuosikymmenten jälkeen itseasiassa uhreina. Se taas on johtanut ajatukseen, että olen anteeksiannon kynnyksellä. Ja vaikken ole millään tavalla uskonnollinen ihminen, olen alkanut digata erään menneisyyden supersankarin tokaisusta "anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät". En osaa sanoa mikä lausahduksen virallinen sanoma on ja voi olla, että olen kehittänyt sille oman merkitykseni.

Tuo merkitys voisi olla jotain sellaista, etteivät ne ihmiset  -ihmiset yleensäkään-  aidosti olleet sellaisia. Heissä vain oli jokin aate, meemi, tai virheellinen ajatuskuvio, joka jossain toisessa ympäristössä olisi saattanut puuttua kokonaan. Ettei ihminen lähtökohtaisetsi ole "paha", tai ainakaan kaikki eivät sitä ole. Itsekin uskon, että joiltakin harvoilta puuttuu täysin kaikenlaiset myötäelämisen tunteet. Syytä siihen en osaa arvioida. Se voilla rakenteellinen vika tai ympäristön tulos, tai molempia.

En ole filosofi, ellei korpifilosofeja lasketa, mutta yritän tässä sanoa saaneeni nyt keski-iällä uskoa ihmiseen.  Minulla on aina ollut sellainen kokemus, että se jotenkin puuttuu suomalaisista. Eikä tässä nyt ole tarvetta alkaa määritellä kuka on suomalainen ja kuka ei. Mitä enemmän luen ja havainnoin maailmaa, sitä varmemmaksi tulen, että sen olemassaolon määrä vaihtelee kulttuureittain. Jossain sitä vaikuttaisi olevan enemmän kuin toisaalla.

Siinä missä nuoruusajan ongelmat olivat lähinnä psyykkisiä ja ruumis kulki siinä mukana ilman sen kummempaa merkitystä, on pakko tunnustaa erityistä katkeruutta aiheutuneen viime aikoina siinä ajatuksesta, että juuri kun saan niin sanotusti pään kasaan, alkaa ruumis pettää. Sain viime viikolla diagnoosin eräästä taudista. Ei se tapa, ei. Ainakaan suoraan siihen ei kuole, mutta vaivojen ja vitsausten kokoelmana tämä on kyllä ihan omanlaisensa "kirous". Ei ole syytä, ei ole parannuskeinoa. Niin kai se taudeilla usein on.

Jokainen elää omien vaivojensa kanssa mutta minun on tunnustettava, että olen ottanut tämän erityisen raskaasti. En nimittäin halunnnut sairastua. Kuvittelin typeränä, että nyt olisi minun vuoroni elää täysipainoista ja antoisaa aikuisen elämää. Asioiden piti olla kunnossa (ja olihan ne tavallaan jonkin aikaa). Ja eikö vain elämä lyö kapuloita rattaisiin ja kuse silmille.

Ei ole ketään kenelle valittaa, en voi "peruuttaa tilausta". Jopa minä, joka en ole sosiaalinen ihminen enkä sinänsä elä muiden kautta, huomasin katsovani paikallisen vertaistukiyhdistyksen sivuja. Sekin oli uusi kokemus. Yleensä välttelen ihmisiä, etenkin tuntemattomia, mikä on tietysti omituinen ajatuskuvio, koska joskus ne tututkin olivat tuntemattomia.

Viime viikon käytin itselääkintään parhaan kaverini kanssa, eli juopottelin tilaisuuden tullen. En paljoa mutta selvä piikki tässä on nähtävissä vuositasolla. Lääkärin sanoin "helvettiähän se on hetkittäin". Hyvin sanottu.

Se mistä huomaan olevani elossa on, että viime viikolla mieleen hiipineiden itsetuhoisten ajatusten keskelläkään en vaipunut sellaiseen synkkyyteen kuin joskus nuorempana oli tapana etenkin alkoholinhuuruisina aikoina. Päinvastoin tänään, kun heräsin kurkku kipeänä ja mietin kuolenko sikainfluessaan, tuli mieleen, että kylläpä vituttaisi jos nyt kuolisin.

Taistelu alkakoon.

p.s. Wikipedia on hieno asia. Petyin vaan helvetisti, kun luin jostain artikkelin, jossajoku suomalainen tyyppi oli kirjoittanut muistaakseni tuhansia artikkeleita omin käsin wikipediaan. No eihän siinä mitään mutta kaveri oli jokin Vihreiden pikkupoliitikko. Vihreä on aina Vihreä, siellä hymyn takanakin. Vähän samoin kuin todella monille muhamattilainen vaikuttaisi olevan aina ja ensin muhamettilainen. Tiedätte mitä tarkoitan. Tieto on valtaa. Ken hallitsee tietoa, hallitsee sanoja ja lopulta ihmisten ajatuksia. Sitten ollaan suvaitsevaisia kaikki vähän kuten muhamettilaiset suomi-wikipediassa.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Sarjan aiemmat osat luettavissa:

Osa 14: Mitä lääkäri tekee työkseen

Osa 13: Parhaalle ystävälleni

Osa 12: Vuoden kokeilu

Osa 11: Aine helvetin esikartanosta

osa 10: Kieltolaki, missä sinä viivyt

osa 9: Demareita paossa

osa 8: Kiristyy, kiristyy

Osa 7:Virkamies tietää

Osa 6: Vapun jälkeen

Osa 5: Kun jano ei lähde juomalla

Osa 4: Simaa!

Osa 3: Suomalainen demari

Osa 2: Tuttu tunne

Osa 1: Veroja ystävällisesti korottaa hän