Minullehan Suomi ja ajoittain koko maailma, lähinnä siis ihmisten toimet, on jo vuosia näyttäytynyt eräänlaisena sirkuksena. Maailmankuvani, ihmiskäsitykseni tai elämänkatsomukseni on melko karu tai inhorealistinen, monet ovat niin sanoneet. Minusta se on vain aito ja todellinen, omani. Vahvasta demariympäristöstä olen tasapäistävän ja ankean koululaitoksen kautta läpi vaikeuksien räpiköinyt todenmukaiseen ja aitoon maailmaan ihan omin siivin. Ei uskoisi miten vahva olikaan koululaitoksen ja kasvuympäristön sosiaalidemokraattinen hapatus. YLEnanto lähetti tv:stä Kössi Kengurua (Kössi on kingi) ja Nukkumattia ja Suomi oli maailman paras maa. Muualla oli kaikki päin persettä, jos vähän kärjistetään. Minäpoika uskoin kaiken kuin vain lapsi uskoa voi. Valehtelivat, perkeleet, ja opettajat pahimpina.
Maailma on vähän kuin klovnien esitys, jossa esiintyjät vaihtelevat ja välillä joku heittää kakun naamaan. Nauraa sitten tekonaurua hassu nenä päässään peruukki heiluen. Jos et naura mukana olet tosikko etkä ymmärrä omaa parastasi, sillä parempaa viihdettä ei voi olla; kaikkihan sen nyt tietävät. Naura, tai et kuulu meihin. Mitään erityisen järkevää sirkuksessa tapahtuu enää harvoin eivätkä esiintyjät aina edes pyri siihen, koska ei tarvitse. Kulisseissa tietenkin touhu on vakavaa ja sillä on tavoitteitakin. Jos joku kysyy niin tärkeää tämä on, tärkeää. Työtä tehdään yhteisen hyvän vuoksi. Pelletkin kokevat tekevänsä tärkeää työtä tässä sirkuksessa, vaikka esityksen jälkeen, kun pakolliset liturgiat on lausuttu, avautuu viinaputeli ja punainen nenä lentää seinään.
Kuten jo aiemmin ehdottelin, kaipailen sellaista tosi-tv -sarjaa, jossa seurattaisiin virkamiesten, vaikka nyt sitten kuntaoksalla vuosikymmenestä toiseen keikkuvien virkakyöstien elämää. No onhan niitä erilaisia Poliisit, Tullit, mitä lie palomiehiä mutta ketä ne nyt kiinnostavat. Minä haluan nähdä virastokyöstien ahkerointia ja
ideointia siitä miten "kosketukseen rinnastettava tapa" syntyy kyöstin mielessä pitkällä lounaalla. Menikö munkki jälkiruuaksi ja mikä oli virkakyöstin ilme, oliko munkki omenahillolla vai mansikalla. Haluan nähdä yksityiskohtia, kun suunnitellaan ja tullaan siihen tulokseen, ettei munasillaan voi mennä mökkirannasta uimaan, koska joku voi loukkaantua. Ja kuten tiedetään, ei tämä aika suosi loukkaantumista.
Koko touhussahan ei ole mitään järkeä, mutta ei sitä ääneen sovi mennä sanomaan. Jos siellä nyt jokunen hammaslääkäri tekee oikeata työtä niin sitä kohden löytynee useita, joilla puuhastelu on teatteria ja sirkusta. Täytyy tunnustaa, että olen minäkin ollut julkisella puolella hommissa, tosin teininä. Olen ollut monessa mökkirannassakin.
Olin nimittäin kuukauden tai pari Tielaitoksella, vai mikä ihme se oli silloin nimeltään, yhden kesän. Toisen kesän olin erään pienen kunnan maanmittausosastolla tekemässä jotain, en oikein muista enää mitä. Palkan siitä sai ja ostin sillä useamman kymppikassin bisseä, koska se oli aikaa ennen mäyräkoiria ja monipakkauksia. Lahden Erikoista sai vihreällä etiketillä vielä silloin, mikäli nyt en väärin muista. Sittemminhän siitä tuli Sinistä. Ai että minä kaipaan sitä olutta ajoittain. Se etiketti oli aidosti taidetta, kuka lieneekään suunnittelija ollut.
Kymppikassi oli aikamoinen kannettava ja jos joku osti kaljakorin, sitä piti mennä ihmettelemään erikseen. Nyt samaiset 24 annosta kulkee kätevästi joka toisen teinin kainalossa kohti puistoa.
Maanmittaustoimistosta on jäänyt mieleen se, että ajelimme erään Päämittarin, sanottakoon häntä vaikka Arvoksi,
Saab Ysisatasella ympäri metsiä ja saloja mittailemassa ihmisten saunoja ja niiden seiniä. Mittasimme myös rakennusten etäisyyksiä rannasta. Arvohan oli jo vähän vanhempi mies silloin ja luultavasti ollut ikänsä kunnan hommissa. Varmaan sieltä saanut rahaa Saabin ostoon. Ysisatanen oli oman aikansa parempi auto eikä se huono varsinaisesti ollutkaan. Kakslitrainen bensakone siinä maailmanajassa oli luksusta. Suurin osa kuntalaisista työnteli japanilaisilla ykskolmosilla ja samat autot ovat ajossa suurelta osin yhä. Ei tästä monta viikkoa ole kun näin vuoden 1982 Mazdan etenevän moottoritiellä. Ilmastointia Arvon autossa ei muistaakseni ollut tai ainakaan sitä ei saanut käyttää. Oli kuuma kesä ja jostain syystä Arvo ei antanut avata ikkunoita, pelkäsi kai vilustuvansa. Tupakki paloi tietty Saabissakin lähes tauotta.
No siinä sitä ajeltiin viikkokausia. Tuli metsätiet ja ihmisten mökkipihat tutuiksi. Koko jutun juonihan oli tietenkin siinä, että joka kilometristä Arvo nosti kilometrikorvaukset. Ajoimme parhaina päivinä useamman sata kilsaa. Kunta on yhä aika iso pinta-alaltaan. Hommiin mentiin seitsemäksi. Ensin juotiin puoltoista tuntia kahvia taukohuoneessa ja luettiin lehdet. Sitten ajeltiin kylällä pari kiekkoa ja lähdettiin mittailemaan. Ruokatunti oli pitkä eikä tullut kiire syödä. Kahden maissa mentiin takaisin toimistolle ja polteltiin tupakkia taukohuoneessa. Ei onnistu sekään enää. Kolmelta sitten kohti kotia. Erikoisesti on jäänyt mieleen ne tuntilaput, joita piti täyttää joka päivän päätteeksi. En tiedä kuka luki ne mutta varmaan jotain Ylikyöstiä kulmahuoneessa ne kiinnostivat. Merkattiin kellonajat tunnin tarkkuudella mitä milloinkin tehtiin:
klo 7-8: mittaamassa Tontunmäelläklo 8-9 mittailemassa Tikkalanojan rannassa, ja sitä rataa. Tehtiinköhän siinä työtä jolla on tarkoitus... Tärkeää se varmasti oli siinä mielessä, että ihmiset saivat virkakyösteiltä luvat mökkeihinsä. Rakennuksesta rantaa piti olla tietty metrimäärä matkaa ja aika tarkkaan se Arvon kanssa katsottiin; ei sentin päälle mutta aika lähelle kuitenkin. Voitte arvata kummassa päässä mittanauhaa minä olin. Taisi olla kertoja, jolloin Arvo avasi Saabista ikkunan ja piti mittanauhaa käsissään istuessaan autonpenkillä: minäpoika kävelin kohti rantaa.
Siinä se kesä meni leppoisasti teinipojalla. Perjantaina iltaisin kiusattiin tyttöjä ja tuhottiin kymppikasseja paikallisella uimarannalla. Aikuisuus oli alkamassa, tyttösten uimapukuja tiirailtiin kiinnostuneina, kovimmat pojat jo vähän tiesivät niistä jutuista enemmänkin. Nuorena oli monella tapaa helpompaa mutta vähemmälle olisi tuo kupittaminen saanut jäädä jo silloin.
Joka tapauksessa oli se erikoista hommaa molemmissa kunnan virastoissa. Vähän niistä on mitään muistikuvia jäänyt lopulta. Enimmäkseen kahviteltiin ja ajeltiin autoilla tekemään tuntikausia hommia, jotka aidosti olisi saanut tehtyä vartissa. Ei vain sopinut olla liian tehokas, ettei tule enempää tekemistä samalle päivälle. Tielaitoksella toiminta oli samantapaista, joskus pidettiin mittatikkua tienreunassa pystyssä ja katsottiin, että tie menee suunnilleen tasaisena tietyllä matkalla. Ihan hyviä hommia ne olivat teinille.
Arvo lienee ollut eläkkeellä jo iät ja ajat ja Saab varmaankin.... siellä se kiertää yhä, veikkaan. Arvonalennusta ei enää ole. Mutta Arvolle tuo swedujen kärry lienee tehnyt vuosien aikana aikamoisen tilin. Minullekin kelpaisi 10-15 vuoden irtisanomissuojakierre veronmaksajien piikkiin, sitä minä oikeastaan tässä yritin sanoa.
Afrikassa homma toimii.
