GloVaSTU ja mä - parhaat ystävät.

Otin kumipyörät alle ja hurautin maakuntiin Globaalin vastuunkannon Strategisesta tukikohdasta (GloVaSTu). Halusin nähdä tavallisia suomalaisia, en gai´isteja enkä hipstereitä. Hipstereistä en toden puhuakseni aivan tarkkaan tiedä, miltä he näyttävät.

Mitä matkallani sitten näin?

Ruosteisia vanhoja autoja: mondeoita ja muita, joiden helmat ja pyöräkotelon reunamat ruskea kukinto on jo värjännyt ja leiman hakeminen aiheuttaa ahdistusta. Kolmostiellä eräästä mondeosta puuttui takapuskuri kokonaan. Auto saattoi olla vuosimallia 1994. Näin köyhyyttä, jollaista kai ihmisten mielikuvissa löytyy Itä-Euroopasta, ehkä jopa ajankohtaisesta Ukrainasta.

Usein mainitsemani nastasankarit ovat testivoittajarenkaillaan ja halpiskumeillaan jyrsineet vähälumisen talven aikana tiet siihen kuntoon, että käytännössä ajamme nyt mukulakivillä: tosin pienillä sellaisilla. Piki on aikoja sitten hävinnyt auton pelteihin ja ihmisten keuhkoihin. Suomalainen arvostaa turvallisuutta, vaikka nastoja paremmin sitä autoillessa toisi moottorisaha takakontissa ja pistooli hanskalokerossa.... ajotaidot, pelisilmä, se kuuluisa terve järki. Psykologiaa, you know.

No, kohta ei tarvitse enää ohjata autoa. Auto menee urissa perille itsestään. Turha Googlenkaan käyttää miljoonia itseohjautuviin autoihin: täältä löytyy jo. Etenkin ne nastasankarit, jotka ajavat 120km/h ja joiden autojen pyörien tienpintaa raiskaava metallinen sointi, suoranainen meteli, kuuluu kymmenien metrien päähän erittäin voimakkaana. Minä en ymmärrä heitä.

Laskeskelin, että maakuntamatkastani Gaia nettosi noin 70 kiloa hiilidioksidia. Tien pinnan karkeus nostaa polttoaineenkulutusta autossani noin puolisen litraa, ellei litrankin. Ajoin reipasta vauhtia, noin 110km/h moottoritieosuuksilla. Jokunen köyhä tai katkera vetäisee joka ikinen kerta peräkärryn kanssa ohi, joskus lapset takapenkillä. "Aja hiljaa, isi" ei soi silloin.



Ihmisen mielen ollessa kyseessä, ei tietenkään haittaa, että eniten Euroopassa näitä teillä liikkuvia ruostekasoja taitaa olla täällä meillä tasa-arvoisessa ja pisa-testeissä menestyneessä, haukionkala-opetuksen mallimaassa. Vai muistatko miten banaanikärpäset risteytettiin, tässä Yhden Totuuden maassa? Osaatko värittää Kiinan joet kartalle sinisellä puuvärillä ja nimetä ne?

Ihmiset valitsevat itse köyhyytensä täällä. Suomalainen rakastaa katkeruuttaan ja kateuttaan, ja siksi onkin parempi, ettei kenelläkään ole oikein mitään. Eipähän tule paha mieli murjottaa neukkubunkkerissa, jonka maksamiseen korkoineen jengi käyttää koko työikänsä. Se on sitä elämisen laatua se, oikein quality of life. No kylmähän se on pahvilaatikossa asua näillä leveyksillä.

Ja toisinkuin perus-suomalainen, ikänsä vasemmistoaatetta hengittänyt luulee: raha ei tee onnelliseksi.

Sosiaalidemokraattinen ryöstöeliitti takaa jatkumon tähän, kupatessaan kansaa vuosikymmenestä toiseen: hei, eliitti tarvitsee köyhänsä. Kuka niitä muuten äänestäisi. Mitä surkeammin keskivertosuomalaisella menee, sitä varmempi äänisaalis erilaisille demareille. Ja kurjuutta se sakki osa jakaa, katsokaa vaikka ympärillenne ja avatkaa silmänne hetkeksi edes maanantaisin.

Lauantai-iltana ravintolaan oli tarkoitus lähteä juhlimaan, ottaa muutama tuoppi vaan ja mennä kotiin nukkumaan. Minkä kyllä teinkin. Eksyin maakuntalähiön merkilliseen suomi-baariin. Oli kuin aika olisi pysähtynyt. Oli haalistuneet kalusteet, nurkassa jasso sekä kantapöytä, jossa noin tusina arviolta 50-60 vuotiasta kirpputorin ale-laatikosta kaivettuihin vaatteisiin pukeutunutta varsin päihtynyttä "veteraania" aloitteli karaokea. Tuopilliseni aikana sain kuulla pari tangoa sekä varsin merkillisen tulkinnan Neljän Ruusun kappaleesta Valuva taivas.

Siinä sitä sitten istuin siipi maassa miettien; kuunnellen ja katsellen. Join tuopin kotimaista kura-olutta hanasta. Kitkeräähän se on. Luin lehdestä Vappu Pimiän kadottaneen raskauskilonsa ja jonkin sadistiporukan tappaneen julmasti baarissa tapaamansa, entuudestaan tuntemattoman miehen. Lopulta onneton uhri oli kai pahoinpitelyn jälkeen paleltunut kuoliaaksi. Tietynlaista kohtalon keljuilua sekin, että poliisiauto oli ajanut parinkymmenen metrin päästä ohi saatuan ilmoituksen baaritappelusta, tai muusta vastaavasta. Kai tuollaisesta taposta muutaman vuoden saa istumista valtion hotelleissa lomineen kaikkineen. On tämä yksi sairaiden aatteiden maa. Voin pahoin eilen tuosta lukiessani ja toivoin, että oikeus olisi jotain muuta kuin suomi-oikeus.

Siirryin tuosta Suomi vuonna 1983 -tyylisestä baarista paikallisen lähiöostarin toiseen anniskelupaikkaan. Tunsin olevani maakunnissa, kun ostarille oli paikallinen jeesuskerhokin perustanut jonkinmoisen nuorisotilan. Tilan ikkunassa oli risti ja ulkopuolella mopopojat huudattivat ritsojaan teinityttöjen ihmetellessä meteliä liian kireissä farkuissaan. Taksitolpalla oli kolme taksia odottelemassa aamuyön kyytejä, jolloin väsyneet viedään kotiin ja kuskin vuoro päättyy.

Seuraavassa paikassa olinkin alkuillan tunteina ensimmäinen asiakas. Tilasin tuopin ja luin lehtiä. Paikalle alkoi valua maakuntien ihmisiä puhuen paikallista murretta voimakkaalla nuotilla. Pari daamiakin oli eksynyt paikkaan ja heidän laittaessaan aivan liian monta Cheekin kappaletta jukeboxista peräkkäin soimaan, päätin, että eiköhän tämä ollut tässä. Olipa ostarilla vielä kolmaskin pieni baari, mutta asiakaskunnan olemuksen ja tilan koon perusteella arvioin, etten paljoa menetä, jos en sinne mene.

Matkailu avartaa.

Samaa touhua jatkossakin Sinulle nyrkki pystyssä tarjoaa laulu- ja soitinyhtye Jutta & Alvin korotus.

Kansainvälinen kuulostaa paremmalta livenä.