Maampuolustajat

Olen lukenut viime viikkoina hyviä kirjoituksia ja ajatuksia aseellisesta maanpuolustuksesta ja siihen liittyvistä eri näkökulmista. On ollut hyvä huomata, että Suomeen lopulta mahtuu useita erilaisia mielipiteitä tästäkin asiasta. Netti senkin on mahdollistanut ja ehkä yleinen asennemuutos, jossa suositaan jo jonkin verran omaa ajattelua ja eriäviä mielipiteitä konsensuksen ulkopuolelta.

Elämän varrella olen tavannut melko varmasti jokaisen perustyypin ihmisistä, joihin asia eniten Suomessa liittyy, eli suomalaisista miehistä. Suurin osa tietenkin on niitä, joita asia ei kiinnosta suuntaan tai toiseen vaan mennään muiden mukana sen kummemmin miettimättä. Vähän matkalla valitetaan ja siirrytään seuraaviin aiheisiin. Joskus muistellaan inttijuttuja, miten vitutti ja miten luisteltiin siitä ja tästä tehokkaasti, ja taas otti päähän. Tämä on hyvä asenne tässä asiassa. Jos se jollain muuttuu myöhemmin mukavaksi muistoiksi ja asia alkaa saada merkityksiä, sekin käy minulle.

Se ei kuitenkaan sinänsä tee asiasta merkityksellistä, tai yhtään mitään muutakaan muille kuin sille merkityksen kokijalle. Suurin osa ihmisistä ei muutenkaan vaikuttaisi liikoja miettivän, yhteiskunnallisia asioita tai juuri muutakaan arkisista asioista suurempia linjoja. Tästä voisi ehkä olla hieman kateellinenkin, sillä liika ajattelu tekee elämästä raskasta.

Sitten on asian vakavasti ottavat maanpuolustushenkiset ihmiset. Tähän kulttuuriin kokemukseni mukaan kasvetaan. Kasvuympäristössä asia voi siis olla merkityksellinen. Myöhäisherännäisiä en itse ole tavannut, vaikka varmasti niitä on. Osa tästä porukasta odottaa Venäjän tai Neuvostoliiton hyökkäystä ihan tosissaan. Se on hivenen erikoinen ajatusmalli mutta voi aikansa käyttää ihminen paljon turhemminkin.

Perustelut tällä porukalla ovat aina ne samat: "entäs jos isoisäkin...", "joka maassa on armeija..." ja ne muut vastaavat klassikot. Mikäpä siinä, varmasti hyviä perusteluja siinä kulttuurissa. Vähän kuin uskontunnustuksia tai mantroja. Muistuttavat monella tapaa muutakin "uskonnollisuutta". Harva enää aikuisiällä lähtee mukaan jeesusteluun tai muihin vastaaviin, vaikka poikkeuksiakin toki on. Yhteistähän näissä on, että jostain on tullut mielipiteet päähän ja ne ovat siellä muuttuneet aukottomaksi totuudeksi. Sekin sallitaan, tietenkin. Ei se ole minulta pois sekään.

Sitten on kolmas pääjoukko eli armeijasta tavalla tai toisella kieltäytyvät ja sen skippaavat miehet. Sana aseistakieltäytyjä on vähän erikoinen, sillä olen muistaakseni tavannut vain kaksi, mutta aivan varmasti yhden varsinaisen aseistakieltäytyjän, joka ei siis millään tavalla halunnut olla tekemisissä minkäänlaisten aseiden kanssa uskonnollisista syistä. Se hänelle sallittakoon. On vaikea kuvitella mitä ihmettä asevelvollisuusarmeija tämän kaverin tapaisilla miehillä tekisi, mutta niin hän vain joutui vuodeksi pakkotyöhön rangaistuksena siitä, ettei elämä kasarmilla kiinnostanut. Aseethan ovat kiehtovia mekaanisia koneita lähes jokaisen tapaamani miehen mielestä ja ampuminen on mukavaa touhua, vaikkakin käy melko tylsäksi varsin nopeasti.

Suurin osa ns. aseistakieltäyjistä on kuulunut EVVK-pataljoonaan, mikä on hyvin ymmärrettävää jo ihan siitäkin yksinkertaisesta lähtökohdasta, ettei taida olla asiaa josta jokaikinen olisi kiinnostunut ja ihan jo Euroopankin tasolla on ulkomailla pitänyt monesti perustella miksi ihmeessä joku Suomessa vapaaehtoisesti lähtee sotilaaksi. Signaali on ollut että yleensä touhu jätetään hölmöille, köyhille tai niille, joista ei oikein muuhun ole. Sotimisen kutsumuksekseen kokevat tuntuvat kyllä löytävän sotansa vaikka muilta mailta vierahilta. Vapaus valita toteutuu siinä hienosti.

On toki myös siviilipalvelusta ja hullun paperien hakijaa. Energian tuhlaustahan se on tämmöistä porukkaa rankaista. Mitä ihmettä niillä armeijassa tehtäisiin, täysin vailla motivaatiota olevilla ihmisillä. Ja silti: hienoja miehiä siitä joukosta tiedän monia. Vain armeija ei napannut. Se heille sallittakoon.

Ainakin siinä pienehkössä kasvu- ja kulttuuriympäristössä, jossa minä elin lapsuuden ja teini-iän, oli näissä asioissa vain yksi mielipide. Olin varmaan jo kutsuntaiässä, kun ensimmäisen kerran edes kuulin, että armeijaan meno ei sinänsä ole pakollinen, vaikka nimenomaan pakollinenhan se oli ja on, ja menemättä jättämisestä rangaistaan nähtävästi yhä varsin ankarasti joko vankeudella tai pidemmällä pakkotyöllä lyhyemmän pakkotyön, eli itse armeijan, sijaan. Sosiaalinen ympäristö leimannee yhä aseistakieltäytyjän pahimmillaan aika pahastikin, ja jopa työnsaanti voi vaikeutua vaikkei sitä uskoisi. Tarinat valitettavasti kertovat muuta yhä.

Suomessa on muutamia asioita, jotka tuskin koskaan muuttuvat ja asevelvollisuus on yksi niistä. Kansana kai suomalaiset käyvät talvisotaansa maailman tappiin asti, mikä sekin on sallittua, kunhan kaikkia ei pakoteta mukaan näihin vanhoihin sotiin.

Suurimmat epäkohdat tässäkin liittyvät siihen, etteivät säännöt ole kaikille samat. Motivoituneet naiset joutuvat hakemalla hakemaan armeijaan siinä missä EVVK-mies pakotetaan mukaan yhä. Ahvenenmaalaiset eivät muka pysty suorittamaan palvelusta mantereen puolella, varmaan hanavesi täällä jotenkin erilaista, tai jotain sellaista. Omituinen epäkohta ovat jehovat. Jollain taivaan ukkelilla saa vapautuksen koko touhusta. Jos jehovia ei kaivata kasarmeille, mikseivät muiden mielikuvitusolennot tai olemattomuudet ole yhtä päteviä syitä. Säännöt ei ole tässäkään kaikille samat, mikä tekee säännöistä pelleilyä. Joko työpalvelus kaikille tai sitten vapaaehtoinen asepalvelus asiasta kiinnostuneille.

Entäs minä itse? Minua asia ei kiinnosta enää. Nykyisellään olen EVVK-mies. Olen irtisanonut itseni tästäkin touhusta vähän samaan tapaan kuin veronmaksusta Suomeen, vaikka siitä nyt ei täysin pääse eroon niin kauan kuin täällä asuu. Sen suurempaa kantaa en asiaan enää ota. Pitäkööt nykyisen systeemin tai keksikööt uuden, asia on yhdentekevä. Itse en osallistu millään tavalla minkäänlaiseen maanpuolustustoimintaan. Se, onko Suomi puolustamisen arvoinen, on sitten jo oma kysymyksensä.

Vastustan pakkotyötä oli se sitten puistotyötä, lastenhoitoa tai tykinrassausta suolla. Pakko on paskin motivaattori, enkä näe mitään syytä miksi asevelvollisuusarmeija eroaisi tässä asiassa mistään muusta touhusta.  Joka hommaan kannattaa valita motivoituneimmat mahdolliset ihmiset ja antaa heille paras mahdollinen korvaus homman suorittamisesta hyvin.

Aikoinaan itse temppuilin järjestelmän läpi ja tein siinä mielestäni vuoden verran työtä ruokapalkalla. Sain toki katon pään päälle. Mutta niin kai työsiirtolassa yleensä saa. Jostain tuli ruskea kirje kotiin, lääkäri totesi pojan työhön kelpaavaksi, otti kusinäytteen purkkiin ja sitten mentiin. En ala siitä kiittämään, sillä olisi minulla ollut parempaankin tekemistä sinä vuonna.

Suomalaisten korkeaa maanpuolustustahtoa jaksetaan usein ihailla. Kai se on vähän sama kuin vasemmistoaatteetkin, eli niin ihanata touhua, että siihen pitää muut pakottaa mukaan vuosikymmenestä toiseen sen sijaan, että kokeiltaisiin löytyykö jostain riittävä määrä asiasta aidosti kiinnostuneita ihmisiä.

Ei taida uskallus riittää kokeilla mikä se aito puolustustahto on, kun otetaan siitä pakko ja rangaistuksen uhalla teetättäminen pois.

Mutta en minä näitä asioita mieti aktiivisesti. Tässä on mennyt jo vuosia etten ole kertaakaan ajatellut koko asiaa. Nyt kokosin lyhyen mietinnön aiheesta, joka ei siten ole välttämättä kovin täydellinen otos aiheesta. Johan tästä on aikaa kun seisoskelin kutsuntalautakunnan edessä vastailemassa kysymykseen "mihinkä tämä mies laitetaan".